.svg)
Maailma palaa.
Sanon sen vielä uudelleen.
Maailma palaa.
Meidän kaikkien jokapäiväistä todellisuutta värittää sietämättömän kokoinen ja jatkuvasti etenevä kauhistuttava kaaos, jolle emme tee tarpeeksi. On kestävyyskriisi, sotia, kansanmurha, ilmastonmuutos, luontokato, sukupuuttoaallot, poliittista ja aatteellista ääriliikehdintää, taantuma, mielenterveyden kasvavat ongelmat. Yksinäisyysepidemia. Työttömyyttä, menetyksiä, ammatillisten itsetuntojen romuttumisia. Toimeentulon vaikeuksia. Syvenevää huolta. Heräämme joka päivä uutisiin yhä synkkenevästä todellisuudesta ja halusimme tai emme, on jokaisen ihmismielen prosessoitava tämä kaikki jollain lailla. Ihmisten johtajana olen itse miettinyt tätä paljon. Miten me kohtaamme tätä ihan uusilla kierroksilla käyvää ahdistusta?
Tokihan meillä ihmisillä on aina, myös sen työajan tikittäessä, ollut mielen päällä muitakin kuin työasioita. Aamuinen riita puolison kanssa. Lasten orastava flunssa. Työkaverin riemastuttavat oivallukset. Omakotitalon kellarista löytynyt homeongelma. Koiran ripuli keskellä yötä. Diagnoosi. Yllättävä ihastuminen, joka vie fokuksen. Finni keskellä leukaa juuri sinä päivänä, kun on tulossa tärkeä asiakastapaaminen. Kaunis palaute juuri oikealla hetkellä. Sopimuspaperin kriittinen kirjoitusvirhe. Liika valkosipuli eilisessä ruuassa ja tosi tosi pieni neukkari seuraavan aamun tapaamisessa. Typerät sijoituspäätökset. Naapurin kierrättämättömyyskikkailu jätekatoksessa. Te tiedätte. Huoli, murhe, ilo, riemu. Ne kaikki tunteet ja vaikuttimet, jotka tekevät meistä olentoja, jotka ovat huolellisesti ja kaikkineen elossa. Aikaamme leimaavissa isoissa kriiseissä on kuitenkin erilainen vaikutus. Ne koskettavat kaikkia, vaikka niiltä sulkisi silmänsä ja tietoisuutensa. Lisäksi ne ovat niin valtavia, ettei niistä koituva ahdistuskaan välttämättä enää pysy ihmisen mittakaavassa. Se paisuu, kuohuu yli, pyrkii jopa lamauttamaan. Työyhteisöissä voi parhaillaan kulkea sekä heitä, jotka tiukasti sulkevat silmänsä ja sielunsa kaikelta tapahtuvalta ja vastaavasti heitä, joiden sisällä asuu jatkuvasti kasvava ja alati kalvava paino. Molemmista syistä voi syntyä ihmeellistä, nimeämätöntä heikentymistä toki hyvinvoinnissa, mutta myös suorituksessa. Nämä kriisit ovat kaikki yksilöitä isompia, ja silti juuri se yksilö pyrkii kantamaan niiden ajoittain musertavalta tuntuvan painon.
Kaikkein tärkeintä on – tadaa tässäkin!!! – kohtaamisen taito. Johtajina ja ihmistyön ammattilaisina meidän on pystyttävä kohtaamaan se epämääräisten tunteiden möykky, millä ei ainakaan ihan suoraviivaisesti ajatellen ole mitään tekemistä sen varsinaisen työnteon kanssa. Ahdistuksen salliminen on johtamisteoista lempeimpiä, koska se tekee epämääräisestä painosta totta. Antaa sille tilan ja sanat, muodon, jonka kanssa on ehkä vähän helpompi kulkea. Kun kriisistä ahdistunut kokee, että hänen möykkynsä mahtuu tuottavuuden, tuloksentekemisen, ammatillisen kehittymisen, budjettiseurannan, performanssin, KPI-mittareiden ja päivittäisen Teams-rallin joukkoon, hän saa sille luvan. Möykky saa merkityksen – ja merkityksen kokeminen tekee meistä paitsi ihmisiä, myös paljon parempia työkavereita.
Arvolatautuneissa asioissa meillä ihmistyön tekijöillä on tietysti sellainenkin vastuu, ettei oma suhtautumisemme pääse estämään rehellistä kohtaamista. Oma näkemyksemme voi olla villisti ristissä sen kanssa, mistä toinen kantaa sitä kerrostalon kokoista möykkyä sisällään. Hän tulee luoksemme saadakseen sille vähän hallittavamman muodon ja meidän vastuumme kohtaamisessa on auttaa hallinnan syntymisessä, olimmepa itse asiasta mitä mieltä tahansa. Puhumattakaan sitten siitä, että työyhteisössä meitä ohjaavat myös sen yhteisön arvot. Kaikenlaista ristiriitahankausta voi tulla. Se ei ole valmis prosessi, joka on olemassa ja otettavissa käyttöön hyvän johtajuuden käsikirjasta. Se on arvostavaa kykyä olla ihmisen rinnalla yrityksen tavoitteita unohtamatta. Se on myös sitä, ettei toisen ahdistusta kasvateta tai vähätellä. Riittää, että sen olemassaolo ja syyt voidaan omista tai yrityksen arvoista riippumatta todeta.
Merkitys tälle kaikelle syntyy siitä, että ne vähän vähemmän möykkyiset ihmiset tietysti pääsääntöisesti voivat paremmin. Toiseksi se syntyy siitä, että kun ahdistukselle löytyy ensin muoto, se voi johtaa myös toimintaan – ja toiminta tutkitusti tuottaa yksilölle kokemusta pystyvyydestä ja mahdollisuudesta vaikuttaa. Siksipä kohtaamisen yhteydessä rohkein johtamisteko voikin olla kannustus kapinointiin. Sellaiseen ihmisen kokoiseen aktivismiin, mikä pysyy henkilön rajoissa mutta tuntuu niiden ulkopuolella. Ehkä voit kertoa, että kaikenlaista aktivismia on ja jokaiseen sietokykyyn löytyy varmasti passeli vaihtoehto. Ehkä voit ohjata faktatiedon äärelle. Ehkä yhdistää heitä, joita sama agenda yhdistää. Ehkä voit kysyä kysymyksiä ja oppia yhdessä. Ehkä sallia osallisuutta enemmän kuin olisi ihan tyypillistä. Ehkä voit itsekin ajatella niin, että mikään harvoin liikahtaa ilman, että joku uskaltaa vähän enemmän. Voitko sinä tehdä niin? Kyllä sinä voit. Mikään ei muutu, jos sitä ei muuteta. Meillä ihmistyössä on oiva paikka mahdollistaa kapinaa, jonka lopputulemana on lisääntyvää kestävyyttä ja merkitystä. Eikä unohdeta lohtua ja tulevaisuususkoa. Niiden varassa ihminen pystyy vaikka mihin.
Kirjoittaja:
Tanja Salminen on johtaja, jonka mielestä ihmiset ovat kaikin tavoin ihmeellisintä, mitä on olemassa ja jonka mielestä kaikessa kapinoinnissa tärkeintä on toivo. Omaa kapinaansa Tanja toteuttaa opiskelemalla ilmastokestävyyttä ja ryhmäytymällä samanmielisten kanssa. Hän uskoo horjumatta siihen, että kaikenlaisen kestävyyden puolesta kannattaa rähinöidä päivänvalon kestävin menetelmin. Tanjan monikäänteinen ura johtajana on nähnyt vaiheet ICT:ssä ja markkinoinnissa ja parhaillaan hän unelmoi (#opentowork) uudesta mahdollisuudesta roolissa, missä yhdistää omat parhaat puolensa: ihmisten johtaminen ja vastuullinen & kestävä liiketoiminta.