Kohtaamisen kulttuuri polarisaation ajassa

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään, miten yhteiskunnallinen polarisaatio alkaa näkyä yhä selvemmin myös työelämässä. Ei pelkästään uutisotsikoissa tai somessa, vaan hyvin konkreettisesti arjen tiimitilanteissa, palavereissa ja epävirallisissa kahvipöytäkeskusteluissa. Mutta yhtä lailla jännitteitä syntyy itse työpaikan rakenteista, päätöksistä ja toimintatavoista.

Välillä tuntuu, että emme edes huomaa, miten helposti työyhteisön sisään syntyy me ja ne -asetelmia: johto ja henkilöstö, asiantuntijat ja tuotanto, vanhat ja uudet työntekijät, äänekkäät ja hiljaiset.

Kun työpaikka vahvistaa kuilua

Yksi esimerkki, joka jäi mieleeni, oli tilanne eräässä organisaatiossa, jossa johto oli lanseerannut uuden strategian isolla innolla. Puhuttiin osallistamisesta, uudesta suunnasta ja yhdessä tekemisestä. Samaan aikaan operatiivinen tiimi eli arkea, jossa resurssit vähenivät, työmäärä kasvoi eikä palautekanavia ollut. Strategiaesitys tuntui heistä kauniilta puheelta, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tämän seurauksena ei syntynyt pelkästään epäluottamusta, vaan myös vastakkainasettelua. "Me täällä kentällä vs. he siellä ylhäällä." Johto koki, ettei hyvät kehitysideat saa vastakaikua, kun taas työntekijät puolestaan kokivat, ettei heidän ääntään kuulla. Lopulta molemmat alkoivat puolustaa omaa näkökulmaansa, eikä kumpikaan enää ollut valmis kohtaamaan toista aidosti.

Tällaisia tilanteita on enemmän kuin haluaisimme myöntää. Ne eivät johdu pahasta tahdosta, vaan usein siitä, ettei ole luotu rakenteita ja tiloja, joissa voitaisiin oikeasti kohdata. Ja kuulla.

Dialogi ei ole pehmeää HR höttöä vaan se on rehellistä ja haastavaa

Usein kun puhutaan empatiasta ja dialogista, ajatellaan, että ne tarkoittavat mukavaa fiilistä ja yksimielisyyttä. Todellisuudessa hyvä vuorovaikutus on välillä epämukavaa. Se vaatii, että sanotaan ääneen vaikeita asioita, kunnioittavasti, mutta suoraan. Sitä, että siedetään erimielisyyttä ilman, että se muuttuu henkilökohtaiseksi.

Itse tutustuin elämässäni ensimmäistä kertaa dialogiin istuessani rinkiin koronavuosina opintovapaalla puutarhurikoulussa. Muistan edelleen, kun mietin että missä on pulpetit, miksi istumme ringissä, miksi opettaja istuu kanssamme, eikä ole edessä? Dialogi alkoi ja minulla syttyi lamppu. Tällaista on tulla kohdatuksi, olla läsnä, ajatella yhdessä ja oppia muilta.

Minulle oivallus on ollut tämä: ihmiset voivat hyväksyä vaikeatkin päätökset, jos he kokevat tulleensa kuulluiksi ja nähdyiksi. Mutta jos kokemus on se, että päätökset tehdään "jossain muualla" ilman ymmärrystä arjesta, syntyy hiljainen etäisyys. Ja hiljaisuus ei aina tarkoita tyytyväisyyttä, joskus se on vetäytymistä.

Mitä me voimme tehdä?

Meillä työelämän kehittäjinä, esihenkilöinä ja HR rooleissa työskentelevinä on erityinen paikka tässä kokonaisuudessa. Emme voi yksin ratkaista kaikkea, mutta voimme olla niitä, jotka huomaavat ja sanoittavat. Jotka kysyvät:

• Missä meidän työpaikallamme syntyy kuiluja?

• Ketkä jäävät keskustelun ulkopuolelle?

• Missä asioissa meidän pitäisi enemmän kuunnella ja vähemmän selittää?

Usein juuri se, miten puhumme asioista, tai jätämme puhumatta, on ratkaisevaa. Ja joskus isoin muutos alkaa yksinkertaisesta kysymyksestä: Miltä tämä sinusta tuntuu?

Kirjoittaja:
Jussi Haavisto on vuorovaikutuksen ja työelämän inhimillisyyden pohdiskelija, joka uskoo, että parempi työelämä syntyy vasta, kun pystymme kuulemaan toisiamme, myös silloin kun se ei ole helppoa.